Lisäksi kaikki kyselevät, minne aion pyrkiä jatkokoulutukseen. Ei aavistustakaan.

Poismuutto kuulostaa kyllä silloin tällöin houkuttelevalta, ei sen takia että ihan välttämättä haluan hoitaa itse omat asiani ja kokata omat ruokani, kun viimeksi mainittu nostaa melkein niskavillat pystyyn, vaan siksi että ei tarvitsisi kuunnella jatkuvia perheenjäsenten kinasteluja. 16-vuotias pikkusiskoni on armottomassa murrosiässä, eikä tule vanhempiemme kanssa toimeen melkein lainkaan. Joka ikisenä iltana tällä viikolla on kuulunut joko puhutteluja, karjuntaa tai itkua, koska yhteiset pelisäännöt ovat täysin hukassa. Yritän sulkea korvani, mutta en voi olla ajattelematta, miten surkeaan pattitilanteeseen on jouduttu. Kaikki ovat ajautuneet erilleen. En osaa auttaa asiaa, enkä halua valita puolta. Mietin joskus jopa, että pitäisikö siskon mennä johonkin sijaiskotiin, kun tämä ei kerran kelpaa.

Tuntuu että olen koiran lisäksi ainoa tervejärkinen koko talossa. Ja koirakin houruilee silloin tällöin.

Elämä on mälsää.

Minä, joka aina olen ollut julkisesti nykyisiä kauneusihanteita vastaan, kavahdan itsekin puntarille menoa. Rationaalinen minä sanoo, että en koskaan tule olemaan hirmu laiha urheilusta huolimatta, sillä kehoni nyt vain sattuu olemaan tanakampaa tekoa. “Tykkyä lihaa”, kuten äitini totesi ollessani pieni. En kuitenkaan alennu anorektikoksikaan, sillä tahdon silti pystyä nauttimaankin elämästäni. Ei laihuus ole mikään elämän tarkoitus, ja yritän muistuttaa siitä itseäni aina kadehtiessani noita tikuiksi syntyneitä, joille ei kerry mitään ylimääräistä reisiin vaikka he söisivät mursunpoikasia. Tahtoisin silti olla sellainen, ja vihaan sitä, tunnenhan kaikkien mallienkin painajaismaiset tarinat syömishäiriöistään, joista saavat kärsiä levitellessään meille nuorille epävarmoille tyttösille nykyajan kauneusihanteita. Ja silti vain olen näin vitun turhamainen.

Tai en ehkä turhamainen. Esteetikko. Rakastan kauneutta. Ja minusta hoikka, atleettinen vartalo on kaunis, siinä missä valkeat koivut vihreine lehtineen, auringonlaskut, valtameret, tähtitaivaat ja ties mitkä muut maailman ihmeet. Silmäni himoitsevat niitä kaikkia. Mutta vain ensinmainitun voisin omistaa.

Mutta nyt olen kesätöissä, leikkaan ruohoa paikkakunnan hautuumaalla pitkät, tylsät päivät, eikä märkyys tue töissäviihtymisyrityksiäni lainkaan. Olen ulkona 6 tuntia päivässä, pieniä taukoja lukuunottamatta, ja laahaan se typerä vehje edelläni hautakivien mutkittamia nurmialueita. Se on niin masentavaa että melkein itkettää, ja vielä kolme päivää jäljellä. Väsyttää.

Ja nyt se aurinko tietenkin pilkottaa taivaalla hieman, kun olen päässyt kotiin. Jos se alkaa paistaa kunnolla, se velvoittaa lähtemään ulos nauttimaan harvinaisesta lämmöstään. Kyllä sääolot voivatkin olla vittumaisia.

Niitä, jotka päättävät antautua omituisille tajunnanvirroilleni, varoitan jo etukäteen: en ole erityisen ahkera päivittäjä. Useimmiten postaukset voivat olla vain kryptisiä huomautuksia, sillä en ole useinkaan sillä päällä, että kertoisin tapahtumista yksityiskohtaisesti, ja siksi kertomus saattaakin jäädä suurelta osin epäselväksi. Olen äidinkielen lehtorini mukaan nokkela sanailija, mutta minulla on “vaikeuksia laajentaa näkökulmiani”. Tahtoen kai sanoa että jätän kaiken keskeneräiseksi, ja niinhän se onkin: en vain jaksa aina viedä aloittamiani asioita loppuun. Olen ikuinen aloittaja.

Toivon kuitenkin, että jaksaisin kirjoittaa ajatuksistani tänne, sillä se on, kuten monet muutkin ovat varmasti huomanneet päätellen nettiblogien jatkuvasti kasvavasta määrästä, äärettömän vapauttavaa. Mutta joskus en vain osaa kertoa tarkalleen, mitä päässäni liikkuu.